
Mä löysin mun valkosen antiikkityöpöydän laatikosta rypistyneen ruutupaperin. Sellasen, jollasia mä tapasin kantaa mukanani aina koulussa. Siihen oli merkitty päivämäärä; kahdeksas lokakuuta, viime vuoden puolelta. Päiväyksen alla oli lista päivän syödyistä ja kulutetuista kaloreista.
En tiedä, oonko mä surullinen vai ilonen sen löytymisestä. Se pieni paperilappunen sai kaikki vanhat muistot tulvimaan mieleen, sen ihanan tunteen, kun nälkä polttelee vatsassa, sen upean fiiliksen, kun peilistä katsoessa luut näkyy taas vähän enemmän. Mä aloin kaipaamaan sitä riemua, minkä mä koin kun huomasin mittanauhan näyttävän taas senttiä vähemmän.
Pysähdyin miettimään vähäksi aikaa. Olenko mä valmis luopumaan siitä onnellisuuden, rauhan ja mielihyvän tunteesta, jonka mä olin oppinut taas syömisestä saamaan? Onko laihuus oikeesti kaiken sen kärsimyksen arvoista?
Lopulta mä tulin siihen tulokseen, että
joskus on luovuttava jostain hyvästä, jos haluaa saavuttaa jotain parempaa.En oo koskaan kirjottanut julkisesti blogia omasta syömisvammailustani, ainoastaan sinne antiikkipöydän laatikostoihin. Mulla ei ole todettu mitään syömishäiriötä, eikä kukaan tiedä tästä; luultavasti johtuen siitä, että
mä en koskaan ole ollut oikeesti laiha. Aina tää sama läskikerros peittää mua, vaikka joskus se onkin ollut vähän ohuempi.
Mä kuitenkin ajattelin, että ehkä mulle tekis hyvää kirjottaa johonkin asioistani vähän pidemmin, kuin päivän kalorisaldojen verran. Saisin purkaa tunteita ja tsempattua ehkä vähän.

Oon kohta seittemäntoista täyttävä tyttö, täältä jostain Suomen perimmistä perämetsistä. En ole sosiaalinen, en ole suosittu, enkä ole kaunis. Mun elämä pyörii kodin, tietokoneen ja hevosten ympärillä. Joskus hyvin harvoin eksyn kaupungille jonkun kaverin kanssa.
En tiedä huomasko kukaan, mutta en maininnut olevani koulussa. En oikeestaan olekaan; oon siirtymässä tässä lähiaikoina kotiopiskeluun. Meen siis tulevaisuudessa vaan tekemään kokeet kouluun ja hakemaan sieltä jotain oppimateriaaleja. En kerro syytä tähän muutokseen, koska joku saattaisi tunnistaa mut (kyllä, oon vainoharhanen sen suhteen). Joka tapauksessa, voin sanoa että koulun poisjäännin myötä mun elämästä poistuu suunnaton määrä stressiä. Eikä se stressi oo koskaan johtunut itse opiskelusta, vaan nimenomaan koulusta, paikkana jonne täytyy aamulla aikaisin mennä ja istua iltapäivään asti tunkkaisissa luokkahuoneissa.
Mun blogi ei siis tuu olemaan (toivon mukaan) ainoastaan syömisestä ja laihdutuksesta, vaan mukaan mahtuu myös asiaa mun jokapäiväisistä ilon, surun ja turhautuneisuuden fiiliksistä. Tää eka kirjotus saattaa antaa sen vaikutelman, että en muuta osaa kuin angstata, mutta se ei oo totta. Mulla on myös hyviä päiviä, jolloin mä suorastaan pursuan intoa, onnellisuutta ja elinvoimaa. Välillä kuitenkin koko maailma tuntuu kaatuvan niskaan. Kaiken kaikkiaan
mä oon aika ristiriitanen ihminen.